Aurinko kun ptti retken
siskoistaan ji jlkeen hetken,
pivnsde viimeinen.
Hmr jo metsn hiipi,
pivnsde kultasiipi
aikoi juuri lent eest sen.
Kun menninkisen pienen nki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkinen ennen pivnlaskua ei voi
milloinkaan el pll maan.
Katselivat toisiansa,
menninkinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmini,
mutt' en ole elissni nhnyt mitn yht ihanaa!
Ei haittaa, vaikka loisteesi mut sokeaksi saa
- on pimess helppo vaeltaa.
Ky kanssani niin kotiluolaan nytn sulle tien
- ja sinut armaakseni vien."
Sde vastas: "Peikkokulta,
pimeys vie hengen multa
enk toivo kuolemaa.
Pois mun tytyy heti menn,
jos en kohta valoon lenn,
niin en hetkekn el saa!"
Joo, niin lhti kaunis pivnsde, mutta vielkin
kun menninkinen yksin tallustaa,
hn miettii, miksi toinen tll valonlapsi on
ja toinen yt rakastaa.
|