Ei Jumalaa, ei tll...
Hiipii kuolemasi, lhestyen saalistaan,
haalii vanhaan skkiins, tulen
tuoreesta uhristaan.
Ei elm kytev...
Jhtyy tulisija sydmesi rell,
tuhka karisee huomisaamun peitten.
Ja nousee surun monumentti kaiken
keskell
ylle avunhuutojesi varjon heitten.
Yksin pystyynkuolleen metsn keskell.
Usva nousee hautapaikkojenne ymprill,
eptoivon ja kauhun kmmenell.
Jos kaikki onkin slimtt kaameaa,
sudentaival alkaa vapaudessa,
kun ei sylje kirkko moraaliaan ankeaa
etk kylve en sairaudessa
Kun synkk hetki ly
ja kuulet metst kadonneet,
harmaanhopeana ennen kiiltneet
veitset vereen ovat juopuneet.
Silmt ihmismisten hahmojen,
kylmnkeltaisina tuijottaen...
Hiljaa, liikkumatta, odottaen,
matkaan viimeiseen saattaen.
|